Kohtaaminen

Nousen lauttaan, jonka on tarkoitus kuljettaa minut ja työkaverini Niilin toiselle puolelle. Olemme palaamassa kolmen päivän kenttäreissulta takaisin Adjumaniin. Meidän automme on viimeinen, joka otetaan kyytiin. Huokaisen helpotuksesta, sillä muuten matkanteko olisi pitkittynyt seuraavaa lauttaa odotellessa ainakin tunnilla, eikä järjestön autoilla saa ilman erityislupaa ajaa pimeällä.

Ilta on tyyni ja aurinko pian laskemassa. Niili ei näytä voimaansa tässä kohtaa, veden pinta tuskin väreilee.  Myöhäisen iltapäivän auringonsäteet värjäävät maiseman kullanhohtoiseksi. Krokotiileja ei tarvitse pelätä, sillä ne ovat voimistaan huolimatta ihmisarkoja ja viihtyvät siksi kauempana vilkkaasti liikennöidyltä lauttareitiltä.

Lautta lipumassa rantaan.

Istun puiselle penkille kollegani kanssa. Olen lautan ainoa valkoihoinen, kuten yleensä. Tuntematon vierustoverini tervehtii minua ja nähdessään järjestöni logon paidassani, hän kiittää minua tekemästämme työstä. Emme ehdi jatkaa keskustelua, sillä istumme viimeisellä penkkirivillä ja vauhtiin kiihdyttävän moottorin jylinä vaimentaa hetkeksi muut äänet. Moottori levittää tymäkän pakokaasupilven ympärillemme lautan nytkähtäessä liikkeelle ja rikkoessa peilityynen joen pinnan.

Hetken kuluttua huomaan seuraavan penkkirivin takaa kurkkivan silmäparin. Pieni poika, arviolta kolme- tai neljävuotias, katsoo minua tutkivasti. Olen tottunut siihen, että pienimmät purskahtavat itkuun minut nähdessään, pelästyvät nähdessään valkoista ihoa. Tämä poika ei itke. Hän katsoo minua tarkkaan, kummastuneena. Pojan äiti huomaa katseen, nauraa ja toteaa sen minkä jo arvasinkin, lapsi näkee mzungun (valkoihoisen) ensimmäistä kertaa. Äiti rohkaisee poikaa luokseni. Työkaverini kannustaa poikaa lähemmäs paikallisella marin kielellä. Minä hymyilen niin herttaisesti kuin vain osaan. Minun täytyy olla mukana tässä.

Niili näyttää houkuttelevalta
laskevan auringon valossa,
mutta vesi ei ole uimakelpoista.

Poika kävelee lähemmäs, mutta jää pienen välimatkan päähän seisomaan. Kukaan ei ole koskaan katsonut minua sillä tavalla. Ihan kuin olisin jotakin yliluonnollista; aave, enkeli, satuhahmo tai elokuvatähti, ihme. Olen hetken hämilläni, mutta tokenen ja hymyilen parhaani mukaan rohkaisevasti. Poika ottaa hitaasti muutaman askeleen, seisahtuu, ojentaa kätensä. Sormemme hipaisevat toisiaan. Kämmenen puolelta kätemme ovat miltei yhtä vaaleat. Ympärillä olevat ihmiset seuraavat tilannetta, jotkut naurahtelevat huvittuneina. Minä ja poika emme naura, meistä tässä koetaan nyt jotain maagisen hienoa. Poika pyörähtää ympäri ja kiiruhtaa takaisin äitinsä luo, joka kaappaa rohkean pikkumiehen syliinsä.

Hiljalleen lautta saapuu vastarannan tuntumaan ja hiljentää vauhtiaan. Jatkan keskustelua vieressä istuvan miehen kanssa. Hän kysyy, olenko maistanut Niilin kalaa. Kerron syöneeni jo kahdesti tilapiaa ja kehun ruoka-annokset maasta taivaisiin. Mies on tyytyväinen.

Paikallisia kalastajia selvittelemässä verkkoja.

Lautta saapuu rantaan rauhallisesti nytkähtäen. Ihmiset alkavat järjestyä käytävälle jonoon. Myös poika hypähtää penkiltään. Kun hän saapuu kohdalleni, poika irroittautuu äidistään, ottaa nyt jo paljon rohkeammin askeleen tai kaksi. Hän katsoo minua yhtä ihmeissään kuin ensimmäisellä kerralla, mutta ojentaa kätensä rohkeammin kohti ja silittää käsivarttani hellästi, kadoten sitten äitinsä helmoihin.

Ihmisjoukko lähtee liikkeelle, mutta minä en pidä kiirettä. Istun vielä hetken ja mietin, mistä juuri äsken pääsin osalliseksi. Kaikista maailman mzunguista minä.

Matkalaiset odottavat kyytiään saapuvaksi.