Bidibidi, maailman suurin pakolaisasutusalue

Auton renkaat roiskivat mutaa taakseen, kunnes kuljettaja luovuttaa. Yhtään sadattelua hänen suustaan ei silti kuulu, tämä on osa kenttätyön arkea. Olemme jumissa keskellä maailman suurinta pakolaisaluetta, Bidibidiä, jossakin vyöhykkeiden 2 ja 3 välimaastossa. Alueella asuu 229 312 (UNHCR) Etelä-Sudanin pakolaista ja heistä satakunta seisoskelee parhaillaan tienposkessa seuraten tilanteen kehittymistä kuin jännittävää tosi-tv -ohjelmaa.  Sadekaudella tämä taitaa olla heille jokaviikkoista viihdettä. Entäpä hälytysajoneuvot, miten ne pääsevät näissä oloissa tekemään työnsä? 

Mutalammikon edessä seisoo kuorma-auto, joka vielä hetki sitten oli jumissa samaisessa kohdassa. Kuorma-auton mukana matkanneet miehet seisovat polvia myöten mudassa ja autettuaan oman autonsa sadekauden runteleman tieosuuden yli, jatkavat he pyytämättä hommaa meidän kanssamme. Tunnen itseni avuttomaksi. Voin vain seurata tapahtumia jeepin takapenkiltä Celine Dionin laulaessa radiossa ”I’ve got wings to fly”. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua miehet vetävät jeeppimme keulasta esiin hinausvaijerin ja kiinnittävät sen kuorma-autoon. Toisella nykäisyllä renkaat irtoavat liejusta ja olemme vihdoin kuivalla maalla.

Haasteellisia tieosuuksia tulee vastaan useita. Muutaman kerran tielle on tarkoituksella raahattu risukasoja ja paksuja puunrankoja. Auton lähestyessä pusikoista ilmestyy paikalle lapsia, jotka tarjoutuvat raivaamaan tien pientä maksua vastaan. Nämä lapset eivät ole koulussa, he ovat kehittelleet toisenlaisen keinon selviytyä.

Bidibidin pakolaisasutusalue Länsi-Niilillä, Ugandan Yumbessa levittäytyy useiden, vielä näin sadekaudella vihreiden, kukkuloiden rinteille. Aluetta halkoo yksi pääteistä, jota saa ajaa kilometritolkulla alueen reunalta toiselle. Jättimäinen ”Stop Aids!” -kyltti seisoo hätkähdyttävänä maamerkkinä aivan Unicefin muoveilla katetun tilapäisen koulurakennuksen kyljessä. Alueelle rakennetaan jatkuvasti uusia kouluja, myös FCA:n toimesta. Silti osa niistä toimii edelleen väliaikaistiloissa ja jopa käymälät on saatettu kyhätä pelkistä muovipressuista. Rankkasateiden aikaan vessat tulvivat ja hygienialle saa heittää viimeistään silloin hyvästit.

Bidibidi on tällä hetkellä maailman suurin pakolaisalue. UNHCRn tilastojen mukaan alueen viittä vyöhykettä asuttaa yli 43 000 kotitaloutta. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta asukkaat tulevat Etelä-Sudanista. Vain 27,6 prosentilla heistä on tullessaan jokin ammatti. Valtaosa pakolaisista on naisia ja lapsia, kolmasosa koko alueen väestöstä on alaikäisiä. Etelä-Sudanin pakolaistilannetta kuvataankin yleisesti lasten kriisiksi. Vyöhykkeet on rakennettu eri aikoihin ja niiden sisällä on useita eri kyliä, joista jokainen muodostuu yhden heimon asukkaista. Kotimaan sisällissota on vaikuttanut heimojen keskinäisiin suhteisiin, eivätkä kaikki tule keskenään toimeen. 

Kuvan muraali erään KUAn ja Suomen ulkoministeriön rakennuttaman koulun seinässä edustaa kaikkia Etelä-Sudanin heimoja. Jokaisella niistä on oma historiansa ja tarinansa sodasta. Artolution -taideprojektin kautta lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus kertoa omista kokemuksistaan, ilmaista tunteitaan ja rakentaa omaa kulttuuri-identiteettiään.

Olemme tulleet alueelle tekemään muutamia kotikäyntejä. Vuoden 2017 pakolaistulvasta saakka alueella työskennellyt työkaverini Christine kertoo minulle Bidibidistä kuin matkaopas turistille. Hän muistelee parin vuoden takaista aikaa, jolloin pakolaisia tuli ryminällä rajan yli, jopa tuhansia vuorokaudessa. Vastaanottokeskuksissa työskenneltiin kellon ympäri. Työntekijät kulkivat vyöhykkeillä asumuksesta toiseen kartoittaen perhetilannetta ja kampanjoiden koulunkäynnin puolesta. Toinen työkavereistani puolestaan teki tuolloin etsivää lapsi- ja nuorisotyötä, kartoitti erityisen tuen tarpeessa olevia ja sodasta traumatisoituneita. ”Kun lapsi ei enää leiki, tietää että asiat ovat hullusti”, hän toteaa. Ennakkoon luulin, että suurin osa täkäläisistä avustustyöntekijöistä on länsimaalaisia, mutta tilanne on päinvastoin. Suurin osa heistä on Ugandalaisia, jotka asuvat ja työskentelevät pitkiä aikoja erossa perheistään, näissä karuissa poikkeusolosuhteissa, maan köyhimmässä kolkassa. Avustustyöntekijältä vaaditaan periksiantamattomuutta, itsensä ja omien tarpeiden sivuuttamista ja aikaa aidoille kohtaamisille. Positiivista on, että lukuisat kansainväliset avustusjärjestöt, kuten Unicef, Plan International, Windle, Save the Children, Oxfam, KUA (FinnChurcAid), Fida International vain muutamia mainitakseni, tarjoavat Ugandassa työn ja toimeentulon merkittävälle väestönosalle.

Käännymme eräältä pääteistä kapealle sivupolulle, joka mutkittelee asutuksen välissä. Ohitamme kymmeniä tukuluita, vuohia, autoa ihmetteleviä lapsijoukkoja, savuavia nuotioita, kaivoja. Pysähdymme paahteisen, huolellisesti lakaistun pihan eteen. Aurinko paistaa zeniitistä ja sen säteet siivilöityvät kuumina vaatteiden läpi. Pyykkinaru on täynnä värikkäitä vaatteita, se koristaa kuin lippunauha muuten niin tunkkaista pihapiiriä. Vanha mies istuskelee pihalla ja tervehdimme. Meitä vastaan tulee nainen, perheen äiti, joka kutsuu peremmälle.  Perheeseen kuuluu monta lasta, en  pysy kärryillä kuuluvatko kaikki pihalla temmeltävät yli kymmenen tenavaa samaan perheeseen. Kaksi lapsista on näkövammaisia, ja siksi olemme juuri täällä. Näkövammaisille tytöille on paikat KUAn perustamassa erityiskoulussa. Lisäksi KUA tukee erityistä tukea tarvitsevan lapsen perhettä ostamalla heille kaksi vuohta, eli tämä perhe on saanut niitä neljä. Tulimme katsomaan, miten perheellä menee tällä hetkellä ja ensimmäisenä lasketaan vuohien lukumäärä, joka on noussut yhdeksään. Kollegani mielestä kaksi niistä näyttää huonokuntoisilta ja hän antaa isännälle hoito-ohjeita. Hän neuvoo myös tekemään vuohille katoksen, jotta niillä olisi kuiva makuupaikka. Perhe on kiitollinen eläimistä ja saamastaan avusta. Isäntä on hieman huolissaan, miten vuohille riittää ruokaa kuivalla kaudella. Mikäli ne säilyvät hengissä, osan niistä voi myydä ja perhe saa tuloja. 

Lähdemme palaamaan takaisin autolle. Perheen lapset ovat solmineet köynnöskasvien varsista hyppynarun. Joukosta kuuluu iloista naurua. Näkövammaisista tytöistä vanhempi on toinen narun pyörittäjistä. Nuorempi arkailee pihapiirissä käyskenteleviä vieraita ihmisiä ja tyytyy kuuntelemaan muiden mekastusta kauempaa äidin helmoista. Katson hetken lasten riemua, ja sitten pyydän päästä mukaan. Lopulta hypimme kahdeksikkoa ja rusettia, niinkuin omassa lapsuudessani.  Meillä ei ole yhteistä kieltä, mutta jaamme naurun ja ilon, joka kestää aina hyppynarun katkeamiseen saakka.

KUA järjestää alueella myös ammattikoulutusta.
Tässä valmistuu pöytiä ja tuoleja myyntiin.
Opiskelijat saavat osan myyntituotoista.

Istahdamme takaisin autoon ja jatkamme matkaa. Joka kuukausi Bidibidiin, näihin olosuhteisiin,  syntyy keskimäärin lähes neljäsataa lasta lisää. Se tekee vuodessa lähes viisituhatta lasta. Millaiseksi suurkaupungiksi alue tulevaisuudessa kasvaa? Millainen on täällä syntyneiden lasten tulevaisuus? Toivottavasti mahdollisimman moni alueen asukkaista pääsee aikanaan palaamaan takaisin kotimaahansa, parhaassa tapauksessa koulutuksen kera tai ponnistaa täältä johonkin muualle, löytää oman paikkansa ja toimeentulonsa.

Mitä paremmin perehdyn humanitäärisen työn maailmaan, sitä korkeammaksi päivä päivältä nousee arvostukseni ugandalaisia työkavereitani kohtaan. Kuten opettajan työtä, tätäkin tehdään sydämestä ja kutsumuksesta. Olen myös iloinen siitä, miten kotimaani ja sen eri toimijat (kuten Suomen ulkoministeriö ja KUA) osallistuvat täällä paremman tulevaisuuden rakentamiseen. Saan jatkuvasti osakseni kiitospuheita, joissa minua pyydetään kertomaan kotimaassani, miten suuresti Suomen kehitysapua arvostetaan. Kerrottakoon nuo terveiset jo tänään.